Minä siis olen Aemilia Lanyer. Näin nimeni virallisimmin kirjoitetaan. Pyydän että olisitte minulle armollisia blogini päivittämistä koskevan laiskuuden suhteen. Minä en ole kovin äidillinen enkä sinne päinkään, jos niin luulisittekin, ja minä en jaksa hoivata tekniikkalasta vaan rakastan sulkakynää ja pergamenttia (jonka selässä on Harley Davidson, kuuma moottoritie ja kenties jotakin muutakin kuumaa). Mutta tänään äidillinen huolenpito iski minuun ja tahdon blogiani helliä ja hoitaa. Minä ajattelin alkaa kirjoittaa todella kiinnostavista asioista: tänään tarkoitukseni on kertoa Jumalasta, mutta ehkä jo ensi kerralla otan seksin puheeksi. Saatte uskoa, että molemmat aiheet kiinnostavat minua kovin.
Olen muusikkosukua, ja vaikka enin osa suvustani on hovin palveluksessa, monien lahjat ovat myös kirkon rakastavassa ja rakastetussa hoivassa. Itse olen kirkkokuorossa, jonka toiminta ei ole erityisen sitovaa, vaativaa tai ammatillista. Päin vastoin. Tapaamme viikottain, ja vain toisinaan avustamme kirkollisissa tilaisuuksissa. Kuoromme myös konsertoi ja pitää maineestaan ja soinnistaan huolen kuten mikä tahansa maallinen kokoonpano.
En pelkästään ylistä laitosta. SKML:n arvokkuus tuo toimintaan jäykkyyttä, jota minun on mahdoton arvostaa. Kun kuoronjohtaja puhuu ollaan vaiti, mitaleita ja arvonimiä kunnioitetaan ja kaikki arvostelu on pas faire, not done. Jos unohdetaan mikä minut kuoroon toi, mikä minut siellä pitää?
Vastausta tähän voi etsiä kuoroleiriltä. Sataviisikymmentä kuorolaista seisoo ammattimaisen opettajan edessä. “Annetaan aluksi ajatus jalkapohjille. Teillä on siellä kaksi jalkapohjaa”, kuuluu, “kaksi erinomaista jalkapohjaa. Ajatelkaa niitä, katsokaa että ne ovat kunnollisesti lattiaa vasten ja kiittäkää niitä, koska ne toimivat koko vartenne kannattajina.” Samaan tapaan käydään nopeasti jalkapohjien lisäksi muut äänenmuodostuksen kannalta välttämättömät ruumiinosat läpi ja sitten pyydetään vaihtamaan naapurin kanssa ajatuksia siitä, mikä tekee musiikista tärkeää ja välttämätöntä.
Musiikki rakastaa minua ja minä rakastan musiikkia. Kun minä joko kuuntelen tai laulan sitä, minä olen sen instrumentti ja se soittaa minua. Se etsii sydämestäni kaiken, mitä sillä on asiaa, ja purkaa sen ulos joko minun äänelläni tai jonkun toisen.
Kuoroleirillä myös ollaan yhdessä kahvilla ja aterialla ja siellä, missä illalla sytytetään yhdessä kynttilöitä ja kerrotaan, minne Jumala on viimeksi johtanut tien.
Musiikki ja kuoro yhdessä täyttävät minun elämästäni tyhjän kohdan, soittavat minua, ovat minulle iloa ja elämää kuin Fredrikssonin ylioppilaslakki. Kuorossa minä olen yhteydessä suoraan siihen voimaan, joka on luonut minut ja jonka luo kaikki pyrkii, mitä minä ilmaisen. Yhdessä laulaminen ja kirkkokuoron äidillinen hoiva korostavat sitä yhteyttä voimakkaasti. Mistä minä voisin saada enemmän lohtua? Sillä kenen elämä olisi helppoa ja sujuisi itsestään päivästä päivään? Kuka pystyy aina olemaan hetkeen sitoutunut ja menneestä ja tulevasta haaveilematon suruton olento? Kuka pystyy unohtamaan kaiken epävarmuuden, kaikki kysymykset ja osaa mitata kärsimyksen ja vääryyden määrän? En minä, en, kaikista vähiten minä.
Mutta hetkeksi voi aina unohtaa ja hetken olla kärsimättä ja soida, vain soida, ja siksi minä laulan.
Kun minä lauloin kirkossa siis laskiaissunnuntaina ja olin painuksissa, esilukijalla oli minulle asiaa. Hän sanoi että vaikka hänellä olisi kaikki tieto ja kaikki usko niin että hän vuoria siirtäisi mutta häneltä puuttuisi rakkaus, ei hän mitään olisi eikä mitään hän voittaisi. Että rakkaus on pitkämielinen ja lempeä. Se ei kadehdi eikä etsi omaa etuaan, katkeroidu eikä iloitse vääryydestä. Ja se pysyy aina. Hyvä on, minä ajattelin, se on oikein sanottuja niin olkoon, koska niin on hyvä ja sekin soi sydämessä. Jos se pysyy aina, niin pysyköön se aina, ja onhan siinä voimavaraa kerrakseen kun se pystyy kaiken tuon tekemään. Ja minä tunsin hellää tunnetta kuoronjohtajaa kohtaan, joka seisoi edessäni kädet sivuillaan valmiina ne nostamaan. Ja sitten minä lauloin siitä samasta.
Mistä se tuli se laulu sydämeen, mikä sen toi sydämeen asti? Olin fyysisesti väsynyt ja sisältä päättämätön ja onneton: tuntenut painon, olin raskaana sen tuntenut ja sitten koin sen nostettavan pois.
Minä olen sopraano. Olin nuorempana altto, mutta lauloin kerran äänenavauksessa erehdyksessä korkean A:n ja minut siirrettiin sopraanoon. Noin vain. Täytyy sanoa, että ääniala on nykyään minulle oikea harjaannuttuani hieman, ja voin vain olettaa, että aiemmin murrosiässä altoksi laskenut ääneni on kirkastunut uudestaan. Sinä sunnuntaina minuun tuli musiikillinen virta, unohdin miten ääntä oli opetettu tuottamaan ja tuotin sitä vain. Unohdin laulavani, minä vain soin psalmin sanat.
Aina jalkapohjistani alkaen.
Qiswa
Latautuu ...
