aemilia lanyer blog

The Dante’s Inferno Test has banished you to the Seventh Level of Hell!
Here is how you matched up against all the levels:

Take the Dante’s Inferno Test

Täytyy sanoa, että roskapostin määrä tämän blogin kommenteissa likentelee ääretöntä. Yhyy. Mutta uusien blogien ja puhelinnumeroiden hankkiminen on joko turhaa tai vaivalloista.

Kirjoittajien sanonta kuuluu, että joka päivä tapahtuu jotakin kirjoittamisen arvoista. Tämä tuli mieleen, kun kirjoitin erään sähköpostin minun ja äidin jännittävistä liftausseikkailuista.

Tänään olen 1) ohjelmoinut 2) lukenut 10 sivua Kielentutkimuksen klassikoita (onnea minä) 3) keittänyt riisipuuroa ja luumukeittoa, joka onnistui kivasti inkiväärillä ja kanelilla ja 4) ohjelmoinut. Pientä java-läppää, kuten seuraavassa:

/*harjoitus: Kirjoita ympyrän alan laskeva ohjelma. Ohjelma pyytää käyttäjältä säteen ja tulostaa alan.*/

import java.util.Scanner;
import java.lang.Math;

public class YmpyranAla {
public static void main(String[] args) {

double sade;
Scanner nappaimisto;

nappaimisto = new Scanner(System.in);

System.out.println(“Hei! Lasken ympyrän pinta-alan säteen avulla.”);
System.out.println(“Anna säteen pituus:”);

sade = nappaimisto.nextDouble();
double ala = Math.PI * (sade * sade);
System.out.println(“Pinta-ala: “ + ala);
}
}

Ohjelmat jotka sanovat hei ja esittelevät itsensä. Se on jotenkin viehättävää. Ja ehkä rakastan Scanneria. Ja ubuntun terminaalia. Ja eh mazariinileivoksia ja sitä miten mies tykkää piimäkakusta ja yleensä aikapaljon kaikkea.

Aku Ankan keskustelupalstalle joku lähetti keksimänsä koodikielen perusteet. Viestiketjulla on tuhansia lukijoita. Linkki mahtaa olla kiertänyt ohjelmoinnista kiinnostuneiden ihmisten kesken.

Hei teille.

Sorrun tekemään nyt ruokablogimerkintää. Eräänä päivänä törmäsin jonkun suklaakakkureseptivihkoon, jossa on viitisenkymmentä reseptiä. Sen jälkeen olen ollut aivan hukassa sen kanssa, miten ehdin tehdä kaikki maaiman suklakaakut. Lidlistä oli ostettuna Bellaromin mainio tumma suklaalevy italialaista reseptiä varten. Ratkaisevalla hetkellä kuitenkin ystäväni julkaisi Fondant au chocolat -reseptin.

Fondant au chocolat

Aineet:
200 g tummaa suklaata
200 g voita
200 g (n. 2 1/4 dl) sokeria
100 g (n. 1 1/3 dl) vehnäjauhoja
4 munaa

Ohjeet:
1. Sulata suklaa vesi- tai maitotilkan kanssa vesihauteessa.
2. Sekoita sulaan suklaaseen voi.
3. Kun voi on sulaa, sekoita hyvin. Lisää sokeri.
4. Sekoita seos hyvin sileäksi.  Lisää munat yksitellen. Suklaan ei saa olla liian lämmintä. Lisää sitten vehnäjauhot.
5. Jätä suklaaseos hetkeksi. Vatkaa sillä aikaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi.
Lisää vaahto varovasti nostellen taikinaan.
6. Kaada taikina leivinpaperilla vuorattuun uunivuokaan.
Paista 165°C:ssa. Paistoaikaa on vaikea sanoa: jos se on liian lyhyt, kakku ei pysy kasassa, jos liian pitkä, kakusta tulee kuivaa.
Älä jätä pidemmäksi aikaa kuin 45 minuutiksi ellet ole ihan varma, että pidempi paistoaika on tarpeen.

Käytin osittain voita ja osittain margariinia, mikä ei liene vaikuttanut makuun. Käytin tomusokeria, ja lisäsin sekä sen että jauhot taikinaan siivilän läpi. Halusin olla hyvin huolellinen, koska en ollut tehnyt reseptiä koskaan aikaisemmin, se vaikutti mutkikkaalta, ja kakku tuli syntymäpäiville.

40 minuutin kuluttua ennätin muilta kiireiltäni katsoa uuniin. Ah! Pinta oli vaaleanruskea, kuivahtanut ja uskomattoman lupaavan näköinen. Kun taikinassa ei vatkattujen valkuaisten lisäksi ole mitään muuta nostatusainetta, kakku ei sen enempää pienene uunissa kuin suurenekaan.

Kakkuun tuli angylosauruskoriste ja cashewpähkinöitä koristeeksi,kaunista. Sisältä tuote oli mehevää, päältä parhaimmillaan rapeaa kuin marenki.

Parasta oli kakun äärimmäinen suklaisuus. Siksi pienen näköinen kakku riitti yhdeksälle ihan hyvin. Hedelmäsalaatti oli hyvä pari kakulle, ja jäätelöä voisi joskus kokeilla.

I write like
Vladimir Nabokov

I Write Like by Mémoires, Mac journal software. Analyze your writing!

This bot is aqtually quite fun since it analyzes which famous author your texts most remind of and it analyzes longer texts interestingly. For example, it tells fragments of Oliver Twist look like Dickens. Problemes were I couldn’t find so much text of mine in English to analyze but this is the review of my last blogging. I’d find this the most pleasant of the results firstly because Nabokov, of the results I got, looks most like the style I write using my mother tongue and that cannot be a bad thing and secondly, because others seemed to be American popular authors for me rather unknown (I just wish I knew more about literature), excluding Mr. Brown, whose writings parallel with Something You Don’t Hit with a Stick betwixt my friends, amen. Oh, and thirdly, because I fed the bot the lyrics of Arcturus seen in my blog long ago and it gave out Nabokov for them as well. Something worth having correlations with.

I have decised to become a movie hater.

Movies waste our times. They live in a different reality, a reality of murder and betrayal. I don’t want to live in such a reality. This reality is so narrow and steep that actually every movie we watch is the same movie told over and over again, same story plot characters, for new audiences, shown and watched for hundreds of thousands of millions of times, the movies we call our favourite movies, those we call box-office draws, the Witty movies, the Hilarious movies, the Difficult movies and those we bash with loathe and superiority. As for the children, “Oh yes, we know it keeps them still”. Oh there are another movies. Those are better known as “movies no one watches”, “movies we know nothing of”, or even “no but those are not movies”.

What say you of it? That I never non-resistingly lay my eye on a moving picture? Of that, more next week on “Why I Love Movies”.

Somebody make me understand.

Some one make me understand people.

En ole erikoisen kiinnostunut politiikasta, mutta aina joskus on oltava. Pilapiirros Muhammedista suututti islamilaisten liikkeiden johtajat. Samanlainen äläkkähän siitä nousi, joskin arvellakseni pienoiskoossa, kuin Rushdien Saatanallisista säkeistä. Voin kertoa Saatanallisista säkeistä, että yleissivistyksen keruussani olen lukenut sen ja minusta se on ihan hyvin kirjoitettu, mutta kaikista lukemistani kirjoista vihaan sitä jotakuinkin kaikkein eniten. Kirjoittaja myöntää avoimesti, että se on tehty, ettei tarvitsisi enää elää köyhänä kirjailijaparan. Samalla tuli hän potkaisseeksi vauhtiin maagista realismia genrenä, mikä ei ollenkaan ole huono juttu sinällään, ja läpivalaisseeksi maailmanuskonnon syntyhistorian inhottavalla tavalla.

Epähyväksyttävällä tavalla? Ei niinkään voine sanoa, niin kuin länsimaissa ei voi sanoa jonkin näkökulman johonkin aiheeseen olevan ehdottomasti väärä. Se ei sovi humanismin ja individualismin ihanteisiin.

Epähyväksyttävällä tavalla? Kyllä niin totta vie voi sanoa. Tietääkö Sofi Oksanen paljon Virosta ja Viron historiasta? Sellainen mielikuva meillä on. Onko Saatanallisissa säkeissä perää? Jaa objektiivisena ymmärryksen jakamisena?

Uskonnot ovat uskontoja. Ne perustuvat ajatukseen pyhästä. Niin kuin ystäväni sanoi: jostain syystä yleisesti hyväksyvä asenne ei koske niitä, jotka eivät hyväksy yleisesti kaikkea.

Tämä on Muhammed. On melko tavallinen mies tässä, paitsi kukka (ja luonnollisesti se, että en ole kovin kummoisa piirtäjä). Sellaisena hänen voi katsoa tässä edustavan vapaata tulkintaa.

Ei miehellä ole enää aikoihin ollut kunnialoukkaussuojaa henkilökohtaisesti. Hänen pilkkaamisensa tuottaa kuitenkin väkivallan uhkaa. Se on väärin. Mutta miten selität sellaiselle, joka pitää henkilökohtaisena esikuvanaan miestä, että ei rienaava ja rivo piirros ole osoitettu hänen käsitystään vastaan vaan osoitukseksi siitä että väkivallan uhka ei rajoita taiteilijan vapautta?

Ostin kitaran.

Laadin kevätkyselyn, vastaa toki.

Päivitin blogikirjastoa. En jaksa läksyjä.

Blogini hyväksyttää kommentit minulla. Sellaisien kommentoijien kommentteja ei hyväksytetä, jotka ovat ennenkin kirjoittaneet jotakin. Tänään sain n. kaikkiin merkintöihin hullun hienoja postauksia, tämä on niistä pisimmästä katkelma, valitettavasti linkit eivät tässä näy. Hm, tämä saattaa vaikuttaa nyt joihinkin google-tuloksiin tai roskapostiin tai… johonkin. Äh suodatin on kai tähän mennessä ollut ihan kelvollinen…

Voreixav
http://wkrmr.com/map.html | salonoxe@gmail.com | 89.248.172.10

Ad Astran parafraasi: 2010-04-22 4:03:46

Zane swallowed the momentary ink married simpsons fruit machine downloads bottom half mat glinted for new playstation 2 money cheats

Tätä kummallisempaan yltää vain rullaluistelu.

http://urheilurullaluistelupelimusiikkisuomi.sporttisaitti.com/

Ensimmäinen blogimerkintäni elokuvista…

Taide on enimmäkseen asia, jota näyttelijät eivät osaa tehdä. Ei ole tarkoitukseni halveksua näyttelijöiden työtä kulttuurin luojina (vaikka pidänkin elokuvaa, edelleen enimmäkseen, yliarvostettuna taiteenmuotona) vaan tarkoitan, että he ovat rajattuja omaan taiteenmuotoonsa, näyttelemiseen. Toisin sanoen he eivät ammattimaisesti maalaa, piirrä, tee elokuvia, soita instrumentteja tai useinkaan myöskään laula. Heidän mallinsa toisinaan ovat taiteilijoita. Tämä on ilkeä paradoksi.

Enpä tiedä. Kyllähän huulisynkan kuka tahansa jäljittää (Moulin Rougen päänäyttelijän laulut esimerkiksi), koska laulu on vähän kuin puhetta ja ihmiselle kovin tuttua. Haluan painottaa, että olen todellakin maallikko. Sibelius ei näytä osaavan pitää viulua kädessään, mutta kenties on vain taiteellisesti kahjo ja eeppisen suurenmoinen? Ainon käsi näyttää tekevän korkeintaan kvintin pianolla Etydiä soittaessaan, mutta ehkä vain kuvittelen eikä isompaa liikettä tarvitse muu kuin kaltaiseni musiikillinen keskinkertaisuus, jolta kaikki musiikkikasvatus tuntuu jäävän kesken.

Toinen häiritsevä asia ovat kädet. Ammattimaisen muusikon käsi on näivettynyt ja kovettunut pelkäksi työkaluksi, siinä missä telinevoimistelijan ja balettitanssijan lihakset.

Muutenhan nykymaailmassa valmiista leffanauhasta napsitaan nurmikolta rikat ja lisätään hahmoja paikkoihin, joihin niitä ei voinut näytellä, mutta taide on armotonta. Harry Potter -elokuvassa Oliver Wood vain osoittelee taialla piirrettyä huispauskenttää taikasauvallaan, eikä kenttä edes siitä mitenkään muutu, pyh. Paljon hienommin on ratkaistu Kuolleiden runoilijoiden seurassa taululle piirtely: Robin Williams vain vetäisee viivan ohikävellessään suuremmin välittämättä, mihin suuntaan se edes osoittaa - kun osaa, ei tarvitse näytellä osaavansa!

Nostin asian esiin kahden taiteellisen elokuvakokemuksen takia.

Toinen oli Pianisti. Pianonsoittaminen toisinaan vaivaa, koska stuntista näytetään vain kädet, mutta käsiasia onkin sitten hoidettu hienosti. Ja Adrian Brody on häikäisevä näyttelijä???????

Toinen oli hiukan häiritsevä elokuva Sirens, jossa tärkeässä roolissa on taiteilija. Vasta jälkeenpäin muistin, että hän ei oikeasti välttämättä ole taiteilija, eikä minulla ole kykyä muistaa, näinkö hänen piirtävän vai enkö. Mielikuvissani kylläkin näen. Kivulla vertaan tätä suureen ja hienoon Titaniciin: Jack Dawsonin piirustukset eivät sovi muuhun hänestä saatavaan kuvaan, ja kohdat, joissa hän piirtää (tsi hi) on leikelty palasiksi niin, että hänen ei tosiasiassa hetkeäkään näe piirtävän. Jos hänen kynässään oli terä… niin mitähän saisi nähdä paperilla? ;P

Ad Astra soi soittimessani puolentoista tunnin junamatkan aikana aika monta kertaa ja sai minut innostumaan musiikillisesti niin kerta kaikkiaan. Löysin siitä musiikillisia viittauksia jatkuvasti enemmän, niin etten matkan aikana ehtinyt juuri pitkästyä pohtiessani mokoman kappaleen takia.

Näppärän kuuloisessa turskahevikappaleessa soi barokkiajan tyyppisoitin, cembalo, puolivälin tienoissa. Se on pianon tapainen härveli, joka näppäilee kieliä eikä lyö niitä. Cembalo improvisoi ja sello soittaa melodiaa tai oikeastaan soinnun säveliä. Sattumoisin cembalo ja sello (tai sellon isoisä viola da gamba) rakensivat vielä barokkiajalla useimpien soitinkokoonpanojen sointupohjan. Kokoonpanoa kutsuttiin nimellä basso continuo, ja sen käytölle ja merkintätavalle oli omat rikkomattomat käytäntönsä.

Ad astra on latinaa ja tarkoittaa ”tähtiin”. Wikipediasta saadaan lisäselvennystä fraasista. Kappale pyrkii nousemaan kaikessa, yksinkertaisin, jopa alkukantaisin keinoin, tähtiin.

Melodia koostuu kahdesta motiivista: peräkkäin soitetuista hitaista murtosoinnuista ja nopeammin soitetuista kvinteistä. Hitaan osuuden aikana melodia nousee vähitellen, mutta nopeassa osuudessa palaudutaan takaisin alas. Kvintitkin soitetaan tosin alhaalta ylös. Soinnut ovat yksinkertaisia kolmisointuja, jotka koostuvat tersseistä ja kvinteistä. Jos ajatellaan kvintit riisutuiksi murtosoinnuiksi, melodia koostuu peräkkäin yhä uudelleen soitetuista, nousevista soinnuista.

Motiivi: musiikillinen toistuva aihe.

Murtosointu: sointu, jonka sävelet soitetaan peräkkäin, ei päällekkäin.

Kolmisointu: kolmesta sävelestä koostuva perussointu, jonka sävelet ovat priimi (asteikon ensimmäinen sävel), terssi (kolmas sävel) ja kvintti (viides sävel).

Aiheen siirto sävelkorkeudesta toiseen on barokille tyypillinen musiikillinen keino, jota sanotaan sekvenssiksi. Fuugassa sävellystyyppinä on kyse nimenomaan lomittain pakatuista sekvensseistä.

Teeman toistuessa soittimet lisääntyvät. Tapahtuu sellaista, mitä keskiajan sävellystaiteessa sanottiin nousuksi myös, ei sävelkorkeudessa vaan äänen voimakkuudessa ja soitinten lisääntymisessä. Soittimiin otetaan sellaisiakin, mitä ei ollut olemassa vanhassa musiikissa: saksofoni heittää parastakin jatsia siellä heti cembalosoolon päätyttyä!

Improvisointi tekee yksinkertaisesta melodiasta varsin toisen kuuloisen. Satunnaiset äänet sekoittavat rytmisen ja melodisen säännöllisyyden, samoin improvisointi. Epäsäännöllisyys ei tee jokaisesta sähköisestä toistokerrasta samanlaista, mutta kylläkin musiikista ennakoimatonta samaan tapaan kuin alkuperäiskansoilla. Ennakoimattomuus on samanistisessa musiikissa olennaista, koska vaikka musiikin tuottaja haluaa tähtiin musiikkinsa avulla, hän ei halua sinne seurakseen ketään muuta – esimerkiksi pahoja henkiä.

Niin kuin useimmat tietävät, sävelasteikossa on kahdeksan säveltä, jotka toistuvat peräkkäin yhä uudelleen teoriassa rajattomasti. Käytännössä jos haluaa nousta yhä uudelleen, pitää kiertää, tulla yläkautta takaisin alas. Päädytäänkö kappaleen päättyessä sitten tähtiin? Vai ollaanko jälleen siellä, mistä lähdettiin? Non est ad astra mollis e terris via?

Toinen, ei yhtä metafyysinen kysymys on: Mikä oikeus Arcturuksella on käyttää vuosisatojen musiikillista tietämystä tähdeksinousuun mitähäh? Vai käyttääkö se lainkaan ja kaikki on oman kuumeisen aivoni houretta, kuten Shakespeare Jylhän kautta ilmaisi?

Tuskin: lainaan sanoituksia tässä. Laulajan sanat kertovat, että tähtiinnousu oli todellakin musiikinkin tarkoitus. Ne eivät kuitenkaan pyri sinne suosion tai kuolemattomuuden takia, vaan etsivät vastausta henkilökohtaiseen kysymykseen jostain lausumattomasta olemassaolon tuskasta. Ne ovat kuin suoraan Kalevalan sangareiden (vanhaa skandinaviaa: ‘laulajien’) suusta.

I have everywhere sought,
and nowhere found
So I lift the bleedin’ bodkin
And trust the grief deepest in

The gleaming bodies of the infinite skies
Have for my spirit
The cold charm
Of death’s welcoming eyes
In secret to my soul
They are ideals of old