aemilia lanyer blog

Ad Astra soi soittimessani puolentoista tunnin junamatkan aikana aika monta kertaa ja sai minut innostumaan musiikillisesti niin kerta kaikkiaan. Löysin siitä musiikillisia viittauksia jatkuvasti enemmän, niin etten matkan aikana ehtinyt juuri pitkästyä pohtiessani mokoman kappaleen takia.

Näppärän kuuloisessa turskahevikappaleessa soi barokkiajan tyyppisoitin, cembalo, puolivälin tienoissa. Se on pianon tapainen härveli, joka näppäilee kieliä eikä lyö niitä. Cembalo improvisoi ja sello soittaa melodiaa tai oikeastaan soinnun säveliä. Sattumoisin cembalo ja sello (tai sellon isoisä viola da gamba) rakensivat vielä barokkiajalla useimpien soitinkokoonpanojen sointupohjan. Kokoonpanoa kutsuttiin nimellä basso continuo, ja sen käytölle ja merkintätavalle oli omat rikkomattomat käytäntönsä.

Ad astra on latinaa ja tarkoittaa ”tähtiin”. Wikipediasta saadaan lisäselvennystä fraasista. Kappale pyrkii nousemaan kaikessa, yksinkertaisin, jopa alkukantaisin keinoin, tähtiin.

Melodia koostuu kahdesta motiivista: peräkkäin soitetuista hitaista murtosoinnuista ja nopeammin soitetuista kvinteistä. Hitaan osuuden aikana melodia nousee vähitellen, mutta nopeassa osuudessa palaudutaan takaisin alas. Kvintitkin soitetaan tosin alhaalta ylös. Soinnut ovat yksinkertaisia kolmisointuja, jotka koostuvat tersseistä ja kvinteistä. Jos ajatellaan kvintit riisutuiksi murtosoinnuiksi, melodia koostuu peräkkäin yhä uudelleen soitetuista, nousevista soinnuista.

Motiivi: musiikillinen toistuva aihe.

Murtosointu: sointu, jonka sävelet soitetaan peräkkäin, ei päällekkäin.

Kolmisointu: kolmesta sävelestä koostuva perussointu, jonka sävelet ovat priimi (asteikon ensimmäinen sävel), terssi (kolmas sävel) ja kvintti (viides sävel).

Aiheen siirto sävelkorkeudesta toiseen on barokille tyypillinen musiikillinen keino, jota sanotaan sekvenssiksi. Fuugassa sävellystyyppinä on kyse nimenomaan lomittain pakatuista sekvensseistä.

Teeman toistuessa soittimet lisääntyvät. Tapahtuu sellaista, mitä keskiajan sävellystaiteessa sanottiin nousuksi myös, ei sävelkorkeudessa vaan äänen voimakkuudessa ja soitinten lisääntymisessä. Soittimiin otetaan sellaisiakin, mitä ei ollut olemassa vanhassa musiikissa: saksofoni heittää parastakin jatsia siellä heti cembalosoolon päätyttyä!

Improvisointi tekee yksinkertaisesta melodiasta varsin toisen kuuloisen. Satunnaiset äänet sekoittavat rytmisen ja melodisen säännöllisyyden, samoin improvisointi. Epäsäännöllisyys ei tee jokaisesta sähköisestä toistokerrasta samanlaista, mutta kylläkin musiikista ennakoimatonta samaan tapaan kuin alkuperäiskansoilla. Ennakoimattomuus on samanistisessa musiikissa olennaista, koska vaikka musiikin tuottaja haluaa tähtiin musiikkinsa avulla, hän ei halua sinne seurakseen ketään muuta – esimerkiksi pahoja henkiä.

Niin kuin useimmat tietävät, sävelasteikossa on kahdeksan säveltä, jotka toistuvat peräkkäin yhä uudelleen teoriassa rajattomasti. Käytännössä jos haluaa nousta yhä uudelleen, pitää kiertää, tulla yläkautta takaisin alas. Päädytäänkö kappaleen päättyessä sitten tähtiin? Vai ollaanko jälleen siellä, mistä lähdettiin? Non est ad astra mollis e terris via?

Toinen, ei yhtä metafyysinen kysymys on: Mikä oikeus Arcturuksella on käyttää vuosisatojen musiikillista tietämystä tähdeksinousuun mitähäh? Vai käyttääkö se lainkaan ja kaikki on oman kuumeisen aivoni houretta, kuten Shakespeare Jylhän kautta ilmaisi?

Tuskin: lainaan sanoituksia tässä. Laulajan sanat kertovat, että tähtiinnousu oli todellakin musiikinkin tarkoitus. Ne eivät kuitenkaan pyri sinne suosion tai kuolemattomuuden takia, vaan etsivät vastausta henkilökohtaiseen kysymykseen jostain lausumattomasta olemassaolon tuskasta. Ne ovat kuin suoraan Kalevalan sangareiden (vanhaa skandinaviaa: ‘laulajien’) suusta.

I have everywhere sought,
and nowhere found
So I lift the bleedin’ bodkin
And trust the grief deepest in

The gleaming bodies of the infinite skies
Have for my spirit
The cold charm
Of death’s welcoming eyes
In secret to my soul
They are ideals of old

No niin ystäväni, kirjoitan sinulle taas pitkästä aikaa. Törmäsin tänään kahteen asiaan, joita en päivän aloituksen perusteella olisi arvannut: entiseen opettajaani, joka muisti molemmat nimeni kuin läheinen perhetuttu, ja kirjaan. Kirja oli Sulevi Riukulehdon Pyhiä asioita - elikä jäkälä.

Sulevi Riukulehto on merkillinen mies: paikkakunnallaan hän oli tunnettu hahmo, vähemmän tunnettu poliitikko, jonka poliittisista mielipiteistä ei ollut täyttä varmuutta. Hän on vihreä poliitikko. Hän julkaisi runokirjansa yhdellä kertaa väitöskirjansa kanssa ja kirjoitti perusteeksi jälkisanoihin: “Silloin on frakki valmiiksi päällä.”

Yksi asia, jonka uskon sinua Elikä jäkälässä kiinnostavan, on hänen “hajatelmansa” kristinuskon esikuvasta:

Kristuksesta

Jeesus Kristus oli seurallinen. Hän ei kaihtanut kenenkään seuraa. Hän viihtyi syntisten parissa, mutta osallistui myös häihin ja isokenkäisten juhliin eikä paheksunut itselleen osoitettua kunniaa.

Kristus oli vaitelias. Hän kuunteli ja puhui vertauksin. Oikeuden edessäkään hän ei pitänyt pitkiä puolustuspuheita.
Kansanjoukolle Kristus kuitenkin puhui päiväkausia, jopa niin, että kansan tuli nälkä.

Kristus itki.
Kristus vihastui.
Kristuksella oli tunteet.

Ristiriitatilanteessa Kristus asettui usein yllättävälle kannalle.
Hänen mieltään oli vaikea päätellä etukäteen, aiemman perusteella.

Kristuksella oli vankka kannattajakunta. Jos ihmisen perässä nykyään kulkisi 5000 ihmisen lauma kuulijoita kaupungista kaupunkiin, kokouksesta kokoukseen, tapaus olisi ehdottomasti maailmansensaatio.
Bändäreitä on rokkareillakin, mutta ei viittä tuhatta.

Kristus ei osannut kirjoittaa tai jos osasi, ei pitänyt taitoa kovin suuressa arvossa. Hän ei kirjoittanut ajatuksistaan, itsestään eikä muista.

Raha ei merkinnyt Kristukselle mitään,
ei myöskään ylellisyys,
eivät edes perustarpeet.
Hän saattoi kuluttaa päiväkausia syömättä tai peseytymättä.
Hänellä ei ollut omaa asuntoa, kulkuvälinettä tai perhettä.
Kristus oli boheemi.

Sulevi Riukulehto: Pyhiä asioita - elikä jäkälä
Gummerus Kirjapaino OY
Saarijärvi 1998

Sanat ehtivät vaikuttaa minuun jo ennen kuin lopetus ehti vakuuttaa minut. Tämähän olisin minä, mikäli viisituhatta ihmistä seuraisi minua… ja eikö se ole oikein?

Sillä rakkaus on esikuvamme ja elinehtomme kuten taiteilijahippikommuunien esikuvassa, Montmartella. Moulin Rougessa, siinä elokuvassa siis, kysyi (yksi elämäni rakkauksista) Toulouse-Lautrec, että uskooko tämä päähenkilö-kirjoittajanhumputin kauneuteen, vapauteen, totuuteen ja rakkauteen. Tämä vastasi: “Love? Above all things I believe in love! Love is like oxygen. Love is a many-splendored thing, love lifts us up where we belong, all you need is love!”

Kristuksen sanoja.

Ystäväsi aina, Aemilia.

W. Stevensille.

Raja

Eiväthän silmät näe pimeässä
sumun läpi
kun kirvelevä kaasu pakottaa ne kiinni

en tunne omaa sisintäni
koen niellessäni
tulehtuneen kurkunpääni
mutta onko se yhdentekevää muilla hetkin

Kukaan meistä ei ole
kuningas joka
keräisi verot kaikista maista sisällään
ehkä omalla äärimmäisellä
äärellään olevan puun latvassa
linnunlaulussa voi
venytetyn hetken hallita kaikkea
mikä on olennaista

On aina merkillistä havaita muuttuvansa. Horoskooppini sanoo, että rakennusaineeni eivät ole toiset, vaikka olen toisessa paikassa ja esiinnyn jonakuna muuna. Ainutlaatuisuudessa ei ole mitään erityistä; se on jokaisen ominaisuus. Historia vääristyy, se etsii sinisenä ja pilkullisena omaa häntäänsä, mutta ei koskaan samalla paikalla. Se liukuu puiden rungoissa ja sujahtaa aurinkoläikästä toiseen.

Näen, että kahdeksan kymmenestä kyselyyni vastanneesta on rakastanut minua vastatessaan. Kiitos

En ole juuri lukenut kuluneen vuoden aikana. Ehkä jätän kertomatta tekosyistä ja syistä, koska oikeastaan kaikki johtui talvesta ja kesästä.

Aloitin useita kirjoja! Mainitsen päällimmäisenä mieleen jääneet opukset. (Tässä listassa ei ole Koleaa taloa. Sain sen joululahjaksi ja aloitin (uudelleen) heti, mutta en ole saanut loppuun. Asiasta kuitenkin kuullaan vielä.)

2000-luvun Decamerone - Tämän sain lahjaksi, Decameroneni viereen, ei odottamattomalta taholta. Kirja, jossa luonteeltaan eroottisia makupaloja kuvien, sarjakuvien, runojen ja novellien muodossa, mutta vain suomalaisten naispuolisten taiteilijoiden tekeminä.

Asetelmassa on jotain epäreilua feminismiä, mutta kyllä he kirjoittaa osaavat. Minna Koskelan Muutos, jossa mies muuttuu äkillisesti naiseksi, tuntuu kiroavan sukupuolten väristä eroavuutta. 2000-luvun Decameronen naisuus on moninaisuutta: puhutaan pornosta, salarakkaasta, viettelystä, pikkuvaimoista, parisuhteesta, lapsenteosta, haluttomuudesta, lohdutuksesta. Eniten kuitenkin intohimosta, naisen intohimosta. Näkökulmista ei puutu hartautta eikä huumoria.

Olen lukenut kirjaa rakastuneena ja maistelevasti ja tehnyt siihen runonpätkiä ja tarinanpätkiä, joita katsellessani nyt punastun ja nauran. Ei, vaan en koskaan punastu.

Luultavasti kokoelma päätyy luetuksi silti tämän vuoden puolella.

Jane Austen: Emma - Kaikkea ei ehkä tarvitse selittää… Lahja.

Yumi Tohma: Oh my Goddess! first end - romaani, jota en ehkä tule saamaan loppuun. Se on siihen yksinkertaisesti liian huono, vaikka tietenkin herttainen. Kirjoittajalta, joka on animesarjan ääninäyttelijä, puuttuu käsikirjoittajan tuntemus. Ruoka-aforismiksi taasen: eihän epäjohdonmukaisesti laadittu ruokalista estä nauttimasta suupalasta? “Belldandy sang a lilting melody as she stirred the eggs with her cooking chopsticks, her long, chestnut-colored ponytail swaying to the tune of her song. A rosy glow flushed her pale, creamy complexion.” Cooking chopsticks! Ovatkohan ne mustat vai pinkit?

Hi, mangasarja on kuitenkin hieno asia, vaikka pilkattaisiin Belldandya kodinkoneeksi.

Philip Pullman: Maaginen kaukoputki - Tämä on epäilemättä legendaarisin keskenjättö aikoihin. Kirjanmerkkini luhnii sivulla 228/547, kohdassa, jossa kuningas Ogunwe esittelee gyrokoptereita ja rouva Coulter, kaunokirjallisuuden sääntöjen mukaisesti, seuraa niitä maastakäsin ilmeisen ällistyneen lamaantumisen vallassa.
Tämä teos on osoittautunut varsinaiseksi janeausteniksi lukulistassani. Entistäkin kummallisempaa, koska olen lukenut Jane Austenia mielelläni, ja koska olen lukenut trilogian kaksi edellistä osaa niin suurella mielihalulla että olen halunnut hankkia opukset itselleni. En myöskään jäänyt erikoisen pysähtyneeseen kohtaan, vain kohtaan, joka jättää useita asioita avoimeksi. Avoimeksi ovat tosiaan jääneetkin tai ainakin on toistakymmentä kiiltävää avainta jo lukijan kädessä. En jaksanut. Lukutahtini vain hidastui, kunnes pysähtyi… Minun pitäisi tosiaankin ottaa selvää, osaisinko jo nyt, kuten luulen, tiivistää seuraavat 300 sivua viiteentoista. Pelkäänpä, ettei tule heti mitään.

Pahoittelen, että lupaava terävä kritiikki kääntyi pelkäksi hämmennykseksi. Mutta olen aloittanut, mutten saanut loppuun, erästä kirjaa. (Ei sinänsä kummallista, koska vain selasin sitä kirjakaupassa.)

Olet
valkosipulia kielellä,
lämpö on makeaa kuin viini
ja pistää etikan tavoin.

Olet
käsi, joka hyväilee, ei tutki,
joka tukee, ei ohjaa,
osoittaa, ei vie

Olet
tämän yksinäisen
veren
virrassa kanssani

Täällä ollaan, miitti oli. Toijala on kaunis ja paras. Huonoja ihmisiä ollaan mutta voidaan ehkä leikkiä sen kanssa taijotain. Kaikki lähtivät paitsi me, ja nyt ei tiedetä mitä tehdään kai. Lavjuu.

Hienoa on monet jutut, muttei kaikki.

-Kuura

Siltä näyttää nyt. Siltä näyttää että tahallasi teet tämän. Tahallasi itseinhossa kylvet koko päivän iltaan asti. Sitä teet pari päivää sitten. Menestyksekkäästi kylvet siellä. Saunassa kylvet, jatkuvasti siellä löylyä heittelet kiukaalle sitten. Lauteilta toiset alas hiillostat. Ihan itsellesi saunan haluat kumminkin. Lääkkeet.

Et sä voi löytää itseäs Pasilasta…

Tarvitsen jonkun joka kävisi kanssani postini läpi.

Sinutta
Ilman sua on sydämessäni marraskuu
Ilman sua en voi.

Muuan herra pesi ikkunoitaan,
tyttöystäväni lakkiaispäivä on
ja hän tulee täällä käymään myöhemmin.

Marianna oli kotonaan,
juttelen nättejen poikejen kanssa
yksi niistä on surullinen.

Paronitar Longbottom oli kirjoittamassa fanfictionia,
minä kuuntelin sydämestäni pop-artistia ja olin saamaton.

Mutta sinä maailmaan aurinkopaistetta toisit
laiskasti siis ajattelen sinua
joutaessani. Ei,

jos arvaat kuka olet niin se on silloin merkillistä.

Mutta Tule kanssamme pelaamaan, me pitäisimme sinusta

Tartaanissani on harmaita reikiä. Missään ei ole sen kauniimpaa tartaania taikka niin sydäntä särkevää.

Gaudeamus Igitur, sehän olisi ”iloitkaamme”. On sanana parhaita kevään tunnuksia, niin kuin kaikkien juhlien tunnuksia. Miksei tietenkin päde koko elämään kokonaisuutena.

Vappuna kuuntelin esimerkiksi Gaudeamus Igituria venäläisen lauluyhtyeen laulamana. Heidän laulussaan on pontta, joka suomalaisessa laulutraditiossa vaihtuu hartaudeksi. Se on raivokkaan ja hurjan kaunista.

Toisen Gaudeamus Igiturin kuulin Jaromir Nohavican laulamana. Kuten tiedetään, innostun asioista helposti, eritoten ruuasta ja musiikista. Matkustin siis sivuille www.nohavica.cz ja otin selvää lisää, esimerkiksi Gaudeamus Igiturin sanoista. Huomasin osaavani niin paljon tšekkiä, että osasin järjestää englanninkielisen ja tšekinkielisen version sanat samoin: ne olivat hiukan vinossa.

Tekijä on entinen sekatyöläinen ja jatkaa tointaan, nyt vain musiikin alalla.

Laulussa on kevät, talvi makaa maassa voitettuna, vaikka varpaita vielä paleltaa. Linnut laulavat ja hevoset mekastavat, ja tytöt ja pojat kulkevat paljain jaloin ja lakki kallellaan. Sävy on haikea, mutta jalo ja kaunis.

Tšekkiläistä folkkia!

(Minä annan muuten Wordin korjausohjelman oikoluvun korjata Tsekin Tšekiksi. Tämä päästäkseni etsimästä merkkiä blogistani, ja siksi, että:

http://webcgi.oulu.fi/oykk/abc/kielenhuolto/oikeinkirjoitus/valimerkit/muut_merkit/#hattu)

Voih.

Tämä blogimerkintä on katkera ja kummallinen, pitkään ajateltu mutta hyvin kiireisesti veistetty. (Wirn.)

Hovi oli kummallinen paikka asua. Vietimme aikaamme siellä vailla parempaakaan kuin se olisi parasta kaikesta, ja vaikuttaa, että se oli ovelasti luotu paikaksi, jossa muu elämä etääntyisi. Kuin asuisi luolassa ja ajattelisi, että asuu ulkomaailmassa ja ulkomaailma on pelkkä luola. Valtasuhteet ovat siellä kummallisen vääristyneet: näyttää, että kun joku uskoo olevansa hallinnan kahvassa, hän onkin vain sauva, jota luuli liikuttavansa tai koira, jonka sillä voi hätistää sivuun. Kaikki on alistettu vallan alle antamalla jokaisen luulla, että hän hallitsee tai voisi hallita.

Olen kauhean häpeissäni muistellessani kaikkea, mitä tuosta seuraa, tyhmyyksiä joita tein, nuoruutta jonka uhri olin. Olen yhäkin. Näin olen aviossa mieheni kanssa omien syideni seurauksina, joita en ala tarkemmin käsitellä. Se puu ei kasva pelkästään huonoa, vaan ehkä enimmäkseen hyvää, kuten kaikki puut lukuun ottamatta sitä, jonka Vapahtaja kirosi.

Koska luulimme paikkaa ulkoilmaksi, vaikka se oli luola, emme menneet tietenkään luolaan etsimään ihmisiä. Ennemmin odotimme ja toivoimme, että he tulisivat ulos – siis sisään, ollakseen pääsemättä enää pois. Niinpä, ja miten sitä ahdistaakaan ajatella, ensimmäinen niiaus suloisen miehen kanssa oli väistämätön joutuminen juorujen, kuiskailujen, arvelujen, arvottamisen alkukehtoon. Kenen silmät hänellä on, millainen omaisuus hänellä on, kenen kanssa hän tulee toimeen, kenen kanssa puhuessaan hänen äänessään on pehmeimmät sävyt? Hänestä tuli kala mereen tai pikemminkin pieneen sumeaan karppilammikkoon.

Minä tiesin paljon. En kaikkea: paljon. Kenen sylistä kukakin oli tullut ja menossa minne, mikä piti jotakin paria yhdessä, ja ennen kaikkea – huvikseni tätä pimittäen, koska sellainen pimeyskin on julkista – ketä suutelin portaikon alla toisten mennessä ruokailemaan.

Joskus tuli joukkoon joku nuori ja viaton. Loppua kohden aloin toivoa ja odottaa heitä yhä enemmän.1800-luvun kirjoittajan ajatusta mukaillen: hän näki keisarin olevan alaston.