aemilia lanyer blog

En ole juuri lukenut kuluneen vuoden aikana. Ehkä jätän kertomatta tekosyistä ja syistä, koska oikeastaan kaikki johtui talvesta ja kesästä.

Aloitin useita kirjoja! Mainitsen päällimmäisenä mieleen jääneet opukset. (Tässä listassa ei ole Koleaa taloa. Sain sen joululahjaksi ja aloitin (uudelleen) heti, mutta en ole saanut loppuun. Asiasta kuitenkin kuullaan vielä.)

2000-luvun Decamerone - Tämän sain lahjaksi, Decameroneni viereen, ei odottamattomalta taholta. Kirja, jossa luonteeltaan eroottisia makupaloja kuvien, sarjakuvien, runojen ja novellien muodossa, mutta vain suomalaisten naispuolisten taiteilijoiden tekeminä.

Asetelmassa on jotain epäreilua feminismiä, mutta kyllä he kirjoittaa osaavat. Minna Koskelan Muutos, jossa mies muuttuu äkillisesti naiseksi, tuntuu kiroavan sukupuolten väristä eroavuutta. 2000-luvun Decameronen naisuus on moninaisuutta: puhutaan pornosta, salarakkaasta, viettelystä, pikkuvaimoista, parisuhteesta, lapsenteosta, haluttomuudesta, lohdutuksesta. Eniten kuitenkin intohimosta, naisen intohimosta. Näkökulmista ei puutu hartautta eikä huumoria.

Olen lukenut kirjaa rakastuneena ja maistelevasti ja tehnyt siihen runonpätkiä ja tarinanpätkiä, joita katsellessani nyt punastun ja nauran. Ei, vaan en koskaan punastu.

Luultavasti kokoelma päätyy luetuksi silti tämän vuoden puolella.

Jane Austen: Emma - Kaikkea ei ehkä tarvitse selittää… Lahja.

Yumi Tohma: Oh my Goddess! first end - romaani, jota en ehkä tule saamaan loppuun. Se on siihen yksinkertaisesti liian huono, vaikka tietenkin herttainen. Kirjoittajalta, joka on animesarjan ääninäyttelijä, puuttuu käsikirjoittajan tuntemus. Ruoka-aforismiksi taasen: eihän epäjohdonmukaisesti laadittu ruokalista estä nauttimasta suupalasta? “Belldandy sang a lilting melody as she stirred the eggs with her cooking chopsticks, her long, chestnut-colored ponytail swaying to the tune of her song. A rosy glow flushed her pale, creamy complexion.” Cooking chopsticks! Ovatkohan ne mustat vai pinkit?

Hi, mangasarja on kuitenkin hieno asia, vaikka pilkattaisiin Belldandya kodinkoneeksi.

Philip Pullman: Maaginen kaukoputki - Tämä on epäilemättä legendaarisin keskenjättö aikoihin. Kirjanmerkkini luhnii sivulla 228/547, kohdassa, jossa kuningas Ogunwe esittelee gyrokoptereita ja rouva Coulter, kaunokirjallisuuden sääntöjen mukaisesti, seuraa niitä maastakäsin ilmeisen ällistyneen lamaantumisen vallassa.
Tämä teos on osoittautunut varsinaiseksi janeausteniksi lukulistassani. Entistäkin kummallisempaa, koska olen lukenut Jane Austenia mielelläni, ja koska olen lukenut trilogian kaksi edellistä osaa niin suurella mielihalulla että olen halunnut hankkia opukset itselleni. En myöskään jäänyt erikoisen pysähtyneeseen kohtaan, vain kohtaan, joka jättää useita asioita avoimeksi. Avoimeksi ovat tosiaan jääneetkin tai ainakin on toistakymmentä kiiltävää avainta jo lukijan kädessä. En jaksanut. Lukutahtini vain hidastui, kunnes pysähtyi… Minun pitäisi tosiaankin ottaa selvää, osaisinko jo nyt, kuten luulen, tiivistää seuraavat 300 sivua viiteentoista. Pelkäänpä, ettei tule heti mitään.

Pahoittelen, että lupaava terävä kritiikki kääntyi pelkäksi hämmennykseksi. Mutta olen aloittanut, mutten saanut loppuun, erästä kirjaa. (Ei sinänsä kummallista, koska vain selasin sitä kirjakaupassa.)

Olet
valkosipulia kielellä,
lämpö on makeaa kuin viini
ja pistää etikan tavoin.

Olet
käsi, joka hyväilee, ei tutki,
joka tukee, ei ohjaa,
osoittaa, ei vie

Olet
tämän yksinäisen
veren
virrassa kanssani

Täällä ollaan, miitti oli. Toijala on kaunis ja paras. Huonoja ihmisiä ollaan mutta voidaan ehkä leikkiä sen kanssa taijotain. Kaikki lähtivät paitsi me, ja nyt ei tiedetä mitä tehdään kai. Lavjuu.

Hienoa on monet jutut, muttei kaikki.

-Kuura

Siltä näyttää nyt. Siltä näyttää että tahallasi teet tämän. Tahallasi itseinhossa kylvet koko päivän iltaan asti. Sitä teet pari päivää sitten. Menestyksekkäästi kylvet siellä. Saunassa kylvet, jatkuvasti siellä löylyä heittelet kiukaalle sitten. Lauteilta toiset alas hiillostat. Ihan itsellesi saunan haluat kumminkin. Lääkkeet.

Et sä voi löytää itseäs Pasilasta…

Tarvitsen jonkun joka kävisi kanssani postini läpi.

Sinutta
Ilman sua on sydämessäni marraskuu
Ilman sua en voi.

Muuan herra pesi ikkunoitaan,
tyttöystäväni lakkiaispäivä on
ja hän tulee täällä käymään myöhemmin.

Marianna oli kotonaan,
juttelen nättejen poikejen kanssa
yksi niistä on surullinen.

Paronitar Longbottom oli kirjoittamassa fanfictionia,
minä kuuntelin sydämestäni pop-artistia ja olin saamaton.

Mutta sinä maailmaan aurinkopaistetta toisit
laiskasti siis ajattelen sinua
joutaessani. Ei,

jos arvaat kuka olet niin se on silloin merkillistä.

Mutta Tule kanssamme pelaamaan, me pitäisimme sinusta

Tartaanissani on harmaita reikiä. Missään ei ole sen kauniimpaa tartaania taikka niin sydäntä särkevää.

Gaudeamus Igitur, sehän olisi ”iloitkaamme”. On sanana parhaita kevään tunnuksia, niin kuin kaikkien juhlien tunnuksia. Miksei tietenkin päde koko elämään kokonaisuutena.

Vappuna kuuntelin esimerkiksi Gaudeamus Igituria venäläisen lauluyhtyeen laulamana. Heidän laulussaan on pontta, joka suomalaisessa laulutraditiossa vaihtuu hartaudeksi. Se on raivokkaan ja hurjan kaunista.

Toisen Gaudeamus Igiturin kuulin Jaromir Nohavican laulamana. Kuten tiedetään, innostun asioista helposti, eritoten ruuasta ja musiikista. Matkustin siis sivuille www.nohavica.cz ja otin selvää lisää, esimerkiksi Gaudeamus Igiturin sanoista. Huomasin osaavani niin paljon tšekkiä, että osasin järjestää englanninkielisen ja tšekinkielisen version sanat samoin: ne olivat hiukan vinossa.

Tekijä on entinen sekatyöläinen ja jatkaa tointaan, nyt vain musiikin alalla.

Laulussa on kevät, talvi makaa maassa voitettuna, vaikka varpaita vielä paleltaa. Linnut laulavat ja hevoset mekastavat, ja tytöt ja pojat kulkevat paljain jaloin ja lakki kallellaan. Sävy on haikea, mutta jalo ja kaunis.

Tšekkiläistä folkkia!

(Minä annan muuten Wordin korjausohjelman oikoluvun korjata Tsekin Tšekiksi. Tämä päästäkseni etsimästä merkkiä blogistani, ja siksi, että:

http://webcgi.oulu.fi/oykk/abc/kielenhuolto/oikeinkirjoitus/valimerkit/muut_merkit/#hattu)

Voih.

Tämä blogimerkintä on katkera ja kummallinen, pitkään ajateltu mutta hyvin kiireisesti veistetty. (Wirn.)

Hovi oli kummallinen paikka asua. Vietimme aikaamme siellä vailla parempaakaan kuin se olisi parasta kaikesta, ja vaikuttaa, että se oli ovelasti luotu paikaksi, jossa muu elämä etääntyisi. Kuin asuisi luolassa ja ajattelisi, että asuu ulkomaailmassa ja ulkomaailma on pelkkä luola. Valtasuhteet ovat siellä kummallisen vääristyneet: näyttää, että kun joku uskoo olevansa hallinnan kahvassa, hän onkin vain sauva, jota luuli liikuttavansa tai koira, jonka sillä voi hätistää sivuun. Kaikki on alistettu vallan alle antamalla jokaisen luulla, että hän hallitsee tai voisi hallita.

Olen kauhean häpeissäni muistellessani kaikkea, mitä tuosta seuraa, tyhmyyksiä joita tein, nuoruutta jonka uhri olin. Olen yhäkin. Näin olen aviossa mieheni kanssa omien syideni seurauksina, joita en ala tarkemmin käsitellä. Se puu ei kasva pelkästään huonoa, vaan ehkä enimmäkseen hyvää, kuten kaikki puut lukuun ottamatta sitä, jonka Vapahtaja kirosi.

Koska luulimme paikkaa ulkoilmaksi, vaikka se oli luola, emme menneet tietenkään luolaan etsimään ihmisiä. Ennemmin odotimme ja toivoimme, että he tulisivat ulos – siis sisään, ollakseen pääsemättä enää pois. Niinpä, ja miten sitä ahdistaakaan ajatella, ensimmäinen niiaus suloisen miehen kanssa oli väistämätön joutuminen juorujen, kuiskailujen, arvelujen, arvottamisen alkukehtoon. Kenen silmät hänellä on, millainen omaisuus hänellä on, kenen kanssa hän tulee toimeen, kenen kanssa puhuessaan hänen äänessään on pehmeimmät sävyt? Hänestä tuli kala mereen tai pikemminkin pieneen sumeaan karppilammikkoon.

Minä tiesin paljon. En kaikkea: paljon. Kenen sylistä kukakin oli tullut ja menossa minne, mikä piti jotakin paria yhdessä, ja ennen kaikkea – huvikseni tätä pimittäen, koska sellainen pimeyskin on julkista – ketä suutelin portaikon alla toisten mennessä ruokailemaan.

Joskus tuli joukkoon joku nuori ja viaton. Loppua kohden aloin toivoa ja odottaa heitä yhä enemmän.1800-luvun kirjoittajan ajatusta mukaillen: hän näki keisarin olevan alaston.

A: [puhelun hylkäys]

A: “…Olen.”

B: “Loistavaa, upeaa, mahtavaa!”

A: “Rakastan sinua.”

B: “Mikä sinun osoitteesi on?”

A: “[osoite]”

Tämä oli eräs viime viikolla käymäni tekstiviestikeskustelu. Se sisälsi kevyen riidan, minä muun muuassa itkin. Puhelun hylkäys kesken tahallaan oli ensimmäinen, johon olen koskaan syyllistynyt. Se tarkoitti Älä hitossakaan nalkuta.

Kun sitten halusin pois, menin ulos ja löysin polun, jota seurasin. Polun päässä oli lintutorni, johon kiipesin. Ylhäällä lensi kahdeksan joutsenta, joista kaksi jäi törähdellen kävelemään lintutornin etisen lammen pehmeälle jäälle.

(Otsikko siksi, että tänään siivoan eli järjestelen blogia vähän.)

Näin unta, että en ollut enää lapsi,
että oveni sisällä ei ollut ketään
ja oven ulkopuolella ei ollut huolehtijaa.

Näin unta,
että
itkin
vielä

hiukan

Näin unta, että olin silloin nainen,
alastomana saunan lattialla wicca-piirissä manasin meille
rauhan.

Mitäpä otsikosta. Tämä blogimerkintä kertoo enimmäkseen sipulista.

Perjantaina olin keittiössä katsomassa, kun kala paistui pannussa, ja huomasin kaipaavani jotakin. Keittäjä oli sanonut sipulin olevan lopussa ja saatavissa vasta seuraavalla viikolla. Nyökkäsin ja katselin pannua täynnä epämääräistä ikävää. Ennen kuin ehdin alkaa voihkia kaipuusta kasvista kohtaan, minulle tuli mieleen kummallinen ajatus: “Elämä ilman seksiä on kuin ateria ilman sipulia.”

Minua kummastuttaa seksikeskeinen lähestymistapa seksiin. Siinä on jotakin liian yksinkertaista, hiukan liikaa mekkalaa. Ajatella! Miten sipuli olisi itse ruokaa tärkeämpää? Myönnän, sipuli tekee yksinkin hetkellisesti täydeksi vatsan, mutta ei ole mitenkään suositeltava ruokavalion ainoaksi tuotteeksi tai edes perustaksi. Sen sijaan olisi kummallista kuulla henkilöstä, joka täyteen ikään tultuaan ei ole sipulista koskaan kuullutkaan tai muodostanut siitä mielipidettään.

Sipulin maku on vahva: sen suhteen on myös syytä olla tarkka, ettei se tärvele koko ruokaa.

Seksi voi olla ihan kivaa: enimmäkseen onkin. Se voi olla hirmu räjäyttävän hekumallisen ihanaa. Se voi myös olla kamalinta mitä jollekulle eläissään tapahtuu, niin naiselle kuin miehellekin. Seksi ei ole lelu, sillä voi särkeä ja korjata, mutta työkaluksikaan siitä ei ole.

Mutta ennen kaikkea se ei ole mitenkään kovin mutkikas tai kummallinen asia, niin voimakkaita tunteita kuin herättääkin puolesta ja vastaan.

Vielä työnnän nokkani itsetyydytyskeskusteluun

… se ei ole koskaan pakko, kaikissa vähänkin seksimäisissä tilanteissa mitä minä olen todistanut kaikki on tapahtunut itsestään ilman mitään ihme kokeilemistarpeita…

Missä vaiheessa olette alkaneet harrastaa seksiä?

… ja kannattaa ensin luottaa kokkiin tarpeeksi, koska muuten ei kylläkään pysty nauttimaan.

En halunnut keskustella asiasta Internetin keskustelufoorumilla, mutta muistin blogini, kuten muistin myös Alanis Morisseten, hullu nainen, kerrassaan täydellinen nainen, luulen - täysin varma en voi olla, koska taiteilijat eivät rajoita ihmisen tietoa siitä, mitä taiteilijat ilmaisevat - että tämäkin video sanoo ettei pidä mekastaa liikaa sipulista…

Enpä sitten lähtenyt etsimään sipulia, miten spontaani olenkin luonnostani. Ruoka oli valmista, ja minun oli nälkä.